Voih, anteeksi – mähän ihan katosin. Syy siihen löytyy lopahtaneesta kiinnostuksesta laihduttamiseen. Olen oikeastaan elänyt kuin pellossa, eikä se Keventäjätkään ole oikein koukuttanut. Kaloreiden laskeminen tuntuu jotenkin niin raivostuttavan rajoittavalta, mutta toisaalta se olisi kyllä ainoa tie mun pienentyä. Liikkunut olen kolmisen kertaa viikossa kuntokeskuksessa, lisäksi joka päivä teen tunnin rauhallisen kävelylenkin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viikonloppuna katselin koneelta muutaman vuoden takaisia kuvia ja tuli vähän surku olo. Niissä mun kasvot eivät ole ollenkaan pyöreät, mutta nyt olen aikamoinen babyface. Eipä silti, en kyllä mihinkään itsesääliin vajonnut.

 

Miehen kanssa ihan jees, mitä nyt vähän väsyin hänen huomioimattomuuteensa eilen. Ihan pieniä juttuja, mutta silti. Yritin esimerkiksi nukkua tunnin päivällä, mutta koira alkoi tahtoa pihalle. Mies makoili vieressä ja näpytteli kännykkää, muttei jaksanut viedä koiraa ulos. Aikani kuunneltuani huokaisin ja lampsin sitten itse kiukkuisena ulos. Eilen myös pyysin häntä sulkemaan välioven, jottei viima pääse sisälle. En jäänyt valvomaan, koska pyyntö oli suht helppo. Lopputuloksen varmaan arvaattekin – ovi oli auki kun palasin sisälle. Lisäksi mies puhui viikonlopun aikana pari kertaa mun päälle – voiko olla juurikaan mitään loukkaavampaa? Toki myönnän puhuvani tosi paljon, mutta onko pakko silti keskeyttää.

 

Koitan kirjoittaa jatkossakin taas tänne, vaikka voi olla, että vähän dieetithöpinöistä lipsun. Siis toki missiona on edelleen näyttää fantastiselta kesällä, mutta just tällä hetkellä se pyrkimys ei hallitse mun elämää.