Kuten huomaatte, olen saanut painoa laskemaan. Fiilis on hyvä ja kehonkuvakin on parantanut tosi paljon. Niin ja mieheltäkin on sadellut kehuja. Edellisen kirjoitukseni jälkeen tuntuu, että paljon on muuttunut. Nostin niin sanotusti kissan pöydälle ja keskustelimme asioista niiden oikeilla nimillä. Tämän jälkeen on alkanut makkarissakin tapahtua. Ei kauheasti, mutta edes sen verran, ettei tarvitse ihan selibaatissa elää.

Tällä hetkellä en ole miehelleni vihainen mistään, enkä katkerakaan. Ehkä ihan hyvä, että kommentoi painoani tuolloin puolisentoista vuotta sitten. Sainpahan ainakin kipinän tehdä sille jotain. Nyt hän kannustaa ruokaremontissa, muttei painosta, eikä ole sanonut yhtään negatiivista asiaa kropastani pitkään aikaan. Hyvä niin.

Veikkaan, etten kauhean usein tule blogiani enää päivittämään, kun asia ei tunnu niin ajankohtaiselta ja vakavalta. Paino laskee, jos on laskeakseen. Ja jos ukkoni ei pudotustahdistani tykkää, niin se on hänen ongelmansa. Tarkoituksenani olisi vielä pudottaa nuo kuusi kiloa ja päästä 70-kiloiseksi. Saapi nähdä, toteutuuko tämä haaveeni. Koitan kyllä aina välillä käydä tänne kertomassa kuulumisiani - viimeistään silloin, kuin saavutan tuon maagisen uuden painon! :)

Minä täällä taas hei. Edelleen tuhtina tyttönä. Nyt painoa tasan 80 kg, ehti se jo käväistä tuolla 81,4 kilogrammassakin. Kun pidin taukoa kirjoittamisesta, pidin myös vähän ruokavalion kyttäämisestä, mutta nyt taas uudella uholla eteenpäin. Kaloreita laskeskelen ja yritän kutistua.

Se, miksi kirjoitan taas tänne, johtuu miehestä. Nimittäin intohimo meidän kahden välillä on kuollut täysin. Lähinnä se näkyy siinä, ettei hän halua meikäläistä. (Sivukommentti: seksiä saan kun teen aloitteen, tosin silloinkin miestä joutuu aikalailla herättelemään, joskus se jopa lopahtaa kesken leikin).

Rakkaus ei ole kai minnekään kuollut, yhdessä on ihan mukavaa. Välillä tosin tuntuu, että elämme lähinnä kämppisasteella. Ollaan yhdessä, kun mitään isoa ongelmaa ei ole. Tai no, onhan se iso ongelma, että hän pitää vaimoaan epämiellyttävänä ja rumana valaana, muttei sentään mitään pettämiseen tai perheväkivaltaan rinnastettavaa. Välillä havahdun pohtimaan, pitäisikö oikeasti lähteä ja koittaa löytää mies, joka rakastaisi mua ihan minkä kokoisena tahansa. Ja sitten taas alan miettiä toisen hyviä puolia ja elämää, joka me ollaan rakennettu yhdessä. On koti, yhteiset elukat… Tunteitakin löytyy, vaikka niiden taso vaihteleekin aika paljon.

Eilen menin suihkun jälkeen sohvalle pitsiyöpuku päällä makoilemaan miehen lähelle ja yritin kääntää kroppani parhaat puolet esille. Siinäpä sitten kuin vahingossa poseerasin ja odotin, että mies olisi huomannut ja lopettanut netissä surffailun. Kyllähän se välillä vilkaisi, mutta sitten taas käänsi kylmästi selän ja jatkoi touhujaan. Ei sitä vaan kiinnosta. Odotin, että olisi edes kääntynyt istumaan muhun päin tai – vielä hienompaa – tullut vierelle. Mut ei. Lopulta vaan nousin ja menin nukkumaan sanomatta sanaakaan. Ehkä se huomasi mun lähtemisen jonkun tunnin kuluttua.

Tänään aamulla mainitsin asiasta. Ja sanoin, että harmitti, kun toinen ei yhtään reagoinut, vaikka makasin hänen edessään puolialastomana. Vastaus oli, että niinhän sä aina teet. (??!?!?!). Sen jälkeen sanoin, että ihmetyttää vaan, kun ei herraa ollenkaan kiinnosta. Ja että ehkä sitten kiinnostaa, kun olen laihempi. Siihen ukko ei enää sanonut yhtikäs mitään, vaan heitti takin niskaan ja painui töihin. Pysykööt siellä, perkele.

Kirjoitusmotivaatio on kadonnut jonnekin, sillä nykyään laihduttaminen ei ole ihan päällimmäisenä ajatuksissa. Mutta silti aina välillä tekee mieli postata tänne jotain. Erityisesti näin, kun taas jotain on tapahtunut.

Näin nimittäin eilen taas unta siitä, että olen lihava. Tai lähinnä siitä, etten kelpaa tällaisena tuolle miehelle. Kerroin asiasta hänelle aamulla ja vastaus oli, ettei homma mene niin. En tosin saanut halausta tai muutakaan pientäkään lohdutusta, vaan tuon toteamuksen ainoastaan. Enpä silti sellaista lähtenyt kalastelemaankaan.

Eilen kävimme leffassa, piti olla vähän kuin treffit. Oli ihan kivaa kyllä ja käveltiin teatterillekin käsikkäin. Mutta kotiintulomatkalla mies onnistui KAKSI kertaa puhumaan mun päälle, vaikkei matkaan mennyt kuin ehkä vartti. Olin ärsyttävä ja huomautin molemmista, sillä tuollainen käytös osoittaa mun mielestä sen, että hän ajattelee omien sanomistensa olevan mun sanomisia tärkeämpiä.

Ihan ihmeellistä, mutta koko mies on alkanut ärsyttää mua. Tai rakastan häntä kyllä edelleen, mutta sen jälkeen, kun hän kommentoi mun kiloja, olen alkanut löytää myös hänestä virheitä. Ei hyvä käänne, ei yhtään.

Eteenpäin silti porskutellaan yhdessä, ehkä tämä kaikki on vain ohimenevää.

Liikuntaa olen muuten harrastanut oikein mukavasti ja erityisesti tanssiin olen jäänyt ihan koukkuun. Itsetunto on alkanut parantua, kun olen alkanut pärjätä tunneilla ja koreografioissa. Kilot tosin ovat suunnilleen samoissa lukemissa kuin rumban aloittaessani, sillä olen syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Pitäisi kyllä ryhdistäytyä, joo, mä tiedän.

Olen ihan liian perso makealla pystyäkseni herkkulakkoon - se nähtiin taas! Nyt voi oikeastaan puhua vain maltillsiesta herkuttelusta, ei kokonaan kieltäytymisestä. Aktiivista elämää olen kyllä onneksi viettänyt: tänäänkin olen jo ollut vajaan tunnin kävelylenkillä, illalla menen tanssitunnille.

Miehen kanssa kaikki on ihan jees. Tai siis ei kuulu oikeastaan mitään, kunhan taas ollaan. Lauantaina hemmoteltiin toisiamme (mm. saunottiin yhdessä kynttilänvalossa), sunnuntaina olin jostain syystä vähän äkäinen. Niinpä eilinen menikin sitten telkkaria tuijotellessa oikeastaan.

Tämä sulkaa- ja lakritsiaddikti ryhtyi eilisen itseinhokohtauksen jälkeen tiukkaan herkkulakkoon, joka päättyy vasta jouluna. Olen nimittäin lipsunut nyt ihan säännöllisesti järkevästä syömisestä ja melkein joka kauppareissulla mukaan tarttuu joko suklaapatukka, sellainen pieni karkkipussi tai lakupötkö. Olen jo kehittänyt siitä itselleni tavan ja ainoa keino päästä tästä sokeririippuvuudesta eroon on kieltäytyminen herkuttelusta kokonaan. Kyllähän ihmiset lopettaa tupakoinninkin tahdonvoimalla, joten miksi minä en voisi jättää herkkuja samoilla avuilla?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilisellä itseinhokohtauksella tarkoitan hetkeä, jolloin kuljin Stockalla olleen peilin ohi. Näytin NIIIIN isolta nahkatakissa ja tiukoissa farkuissa, ettei mitään rajaa. Suu taisi silloinkin olla täynnä suklaata, sillä nappasin töistä mukaani muutaman konvehdin. Lisäksi mun farkut olivat koko päivän ahdistaneet ja oli sellainen tursuava olo.

 

Kävin heti sen jälkeen ostamassa housut, jotka eivät puserra vatsalle makkaroita. Sitten riensin aerobicciin ja mulla oli tosi kivaa. Opin koreografian heti ja ehdin liikkeissä vähän fiilistelläkin. Oli itse asiassa niin kivaa, ettei tunnin olisi toivonut loppuvan koskaan.