Luulin jo, että tämä hässäkkä olisi mukavasti laantunut - olenhan sentään saanut kroppaani tiukemmaksi ja käyn treenaamassa säännöllisesti. Mutta eilen selvisi, ettei lähelläkään. Miehelle ei tunnu riittävän mikään ja nyt mua todella ahdistaakin. Ajatelkaa, menin hänen kanssaan naimisiinkin. Ja hän ei hyväksy minua tällaisena kuin olen. Hitto. Harvan vastanaineen elämä on tuskin täynnä itseinhoa ja epäilyksiä.

Saimme häälahjaksi mm. korin täynnä kaikkea kivaa. Siellä oli kermavaahtopurkki, jonka pistin jääkaappiin odottamaan sopivaa hetkeä. Seuraavana päivänä tulin töistä ja huomasin, että purkki oli kadonnut. Kysyin mieheltä, mihin se oli kadonnut. Hän sanoi kirkkain silminsä syöneen sen - päivässä siis! Kysyin, että minkä ihmeen kanssa. Kuulemma mehukeiton. Uskoin, mutta koko homma ihmetyttikin kyllä. Eilen sitten kysyin, että söitkö sen oikeasti vai heititkö menemään. Silloin hän tunnusti, että heitti sen menemään. Kun kysyin miksi, vastaus kuului, ettei meidän tarvitse syödä sellaisia.

Ei siinä mitään, että hän heitti sen roskiin. Mutta se loukkaa ihan hirveästi, että hän valehteli minulle asiasta. Suutuin kyllä ihan hirveästi hänelle emmekä ole puhuneet sen jälkeen (välissä oli yö ja ehdin lähtemään ennen kuin hän heräsi). Suorastaan v*tuttaa, että hän on alkanut säännöstelemään syömisiäni ja katsoo oikeudekseen päättää, mitä saan pistää suuhuni. Hitto vie.

Ikävää tässä on myös se, että lähdemme huomenna häämatkalle. Joo. KivaKiva. Aviomieheni inhoaa vartaloani, minä inhoan vartaloani ja matkan tarkoituksena on viettää romanttinen paussi hiekkarannoilla ja lakanoiden välissä. Tuskinpa tulee tapahtumaan. Ahdistaa ajatus itsestäni uimapuvussa. Tahtoisin heittää ajatuksen perinteisestä laiduttamisesta romukoppaan, lopettaa syömisen kokonaan ja nälkiinnyttää itseni - sittenpähän näkisi, kuinka paljon hallaa voi sanoillaan tehdä.